Sorin Sirkuksen Syöksy

Varma lähestyvän joulun merkki Tampereella on jokavuotinen Sorin Sirkuksen joulushow. Pääsimme 6-vuotiaan poikani kanssa katsomaan taidokkaasti yhteen nivottua nykysirkusesitystä jo toista kertaa ja täytyy sanoa, että vaikka viimevuotinen show Kujalla, oli suorastaan henkeäsalpaavan hieno, myös tämänvuotinen Syöksy lunasti odotuksemme visuaalisuudellaan ja erinomaisella livebändillään. Poika ei meinannut pysyä penkissään orkesterin alkaessa soittaa ensimmäisiä tahtejaan.

kuva: Kristian Wanvik, Sorin Sirkus

Nykysirkus on siitä hienoa, että oikeastaan kaikki on mahdollista. Tarina voi olla keskeisessä roolissa tai sitten ei. Puvustuksessa ja lavastuksessa voidaan seurata teatterin perinnettä tai lähteä aivan eri suuntaan. Musiikille ei ole totuttuja velvoitteita. Perinteisessä sirkuksessa suoritukset perustuvat tekniseen virtuoosimaisuuteen, mutta nykysirkusesityksessä yleisö tuskin pahastuu pienistä virheistä jos taitojen pienet puutteet otetaan osaksi dramaturgiaa. Taina Kopran ohjaus onnistui mielestäni tässä ja teki kahden tunnin pituisesta esityksestä ehyen ja samalla kepeän kokonaisuuden.

kuva: Kristian Wanvik, Sorin Sirkus

Tänä vuonna kahdenkymmenen nuoren sirkustaiteilijan kaikki taidonnäytteet eivät olleet aina virheettömiä, mutta karismaattinen joukko sai yleisön puolelleen kiperissäkin kohdissa. Sorin nuorissa on todella uskomatonta draivia, itsevarmuutta ja maailmanluokan potentiaalia!

kuva: Kristian Wanvik, Sorin Sirkus

6-vuotias kulttuurikriitikko vastasikin kysyttäessä, että mikä esityksessä oli hienointa seuraavin sanoin: Ihan kaikki oli hienointa...Omasta mielestäni varsinkin esityksen musiikki ja lavastus saavat täydet pisteet.

Täältä löytyy lisätietoja esityksestä. Syöksyn kaikki loput esitykset taitavat olla jo loppuunmyytyjä, mutta ensi vuoden esitystä ei kannata jättää väliin.

Sorin Sirkuksen sivuilta löytyy ajanmukaista tietoa niin esityksistä kuin kaikista muistakin aktiviteeteista, joita sirkuksella järjestetään.

Kiitos kirjastoauto!

Kulttuurikierrokset lasten kanssa ovat jääneet viime aikoina vähiin. Syinä ovat olleet varsinkin sosiaalisesti aktiiviset viikonloput, mutta myös koko perhettä vaivaava loppuvuoden väsymysaalto. Tampereella olisi viikoittain useita kiinnostavia kulttuuritapahtumia ja -kohteita, mutta meidän elämämme on viime aikoina pyörinyt oman kotikorttelin puistoissa ja pulkkamäessä. Saamme kuitenkin viikoittain nauttia varsinaisesta kulttuuriaarteesta ihan kotikulmilla: kirjastoautosta!

Ystävällinen kirjastovirkailija auttaa meitä valitsemaan ne kaikista kiinnostavimmat avaruus- ja dinosaurusaiheiset opukset sekä helppolukuisia tarinoita juuri lukemaan oppineelle. Kirjastoautot ovat yksi maamme demokraattisimmista kulttuuripalveluista. Reppu siis selkään ja auton uumeniin!

Tampereen kirjastoautojen aikataulut

Upea Ellen Gallagher!

Olen jo pitkään halunnut käydä katsomassa Sara Hildénin taidemuseossa syyskuussa avatun Ellen Gallagherin näyttelyn AxME ja nyt siihen tuli viimein tilaisuus. Amerikkalaisen Gallagherin näyttelyä on tituleerattu jossain yhteyksissä jopa vuoden mielenkiintoisimmaksi nykytaiteen näyttelyksi Suomessa ja täytyy sanoa, että naisen monipuolisuus on vaikuttavaa. Näyttelyn on koonnut Lontoon Tate Modern yhdessä itse taiteilijan kanssa.

Pomp-Bang (det), 2003. Kuva: Jussi Koivunen/Sara Hildénin taidemuseo

Kaamosväsymys karisi heti näyttelyn ensimmäisessä huoneessa, jossa saimme ihailla taiteilijan pikkutarkkaa kädenjälkeä vedenalaista maailmaa kuvaavissa teoksissa. Gallagher on käyttänyt töissään eri tekniikoita taitavasta paperinleikkaustekniikasta vesivärimaalaukseen ja eri materiaaleja yhdistäviin kollaasitekniikoihin. Teoksissa on aina jonkinlaista kerroksellisuutta, joka tulee esiin usein vasta lähietäisyydeltä katsottaessa. 

Kohta 3-vuotias tyttäreni jaksoi tutkia kolmiulotteisia, yllättäviä yksityiskohtia sisältäviä teoksia pitkään ja hartaasti. Huomasin, että jotkut teoksista avautuivat jopa selkeämmin ruohonjuuritasolta alhaalta ylöspäin katsottuna taidokkaiden leikkausten tullessa jopa paremmin esiin kuin suoraan teoksen edessä seisottaessa. Näyttely soveltuukin erinomaisesti myös vaahtosammuttimen kokoisille vierailijoille.

Dirty O's 2006, kuva: Mike Bruce ©Ellen Gallagher

Gallagher palaa monissa töissään afroamerikkalaisiin juuriinsa ja tuo esiin kiinnostavia ilmiöitä mm. pohjoisamerikkalaisen yhteiskunnan historiasta. Näyttelyn nimi AxME viittaa Yhdysvaltojen mustan väestön puhekieleen ja tarkoittaa kehotusta Ask me!

Kahden alle kouluikäisen kanssa teoksiin perehtymiseen ei jäänyt tietenkään yhtä paljon aikaa, kuin mitä näyttely olisi vaatinut. Tunti on ainakin meidän perheessämme raja, jonka jälkeen malttamattomuus valtaa pienten mielen ja juoksuaskeleita on pakko ottaa muutama. Silloin onkin hyvä taas todeta, että olkaamme kiitollisia siitä, että ylipäätään pääsimme näyttelyyn asti ja näimme näin monta hienoa teosta!

Bird in Hand 2006, Tate Gallery © Ellen Gallagher. Kuva: Mike Bruce

Sara Hildénin taidemuseo on mukava paikka lasten kanssa liikkuville ja rattaillakin pääsee kätevästi kerroksesta toiseen. Tilaa on paljon, eikä ainakaan sunnuntai-iltana tarvinnut tungeksia väenpaljoudesta. Alimmassa kerroksessa on kiva kahvila, jossa pienet näyttelyvieraat voi palkita kierroksen päätteeksi vaikka kakulla ja pillimehuilla.

Ellen Gallagherin tuotantoon pääsee tutustumaan Sara Hildénin taidemuseossa vielä 26.1.2014 asti, jonka jälkeen näyttely jatkaa seuraavan näyttelypaikkaan Münchenin Haus de Kunstiin.

Museo on auki tiistaista sunnuntaihin klo 10-18. Perhelippu maksaa 14 euroa. Lisätietoja näyttelystä ja taiteilijasta: Sara Hildénin taidemuseon ja Tate Modernin sivuilta.

Preserve 2001, Kuva: Thomas Powel ©Ellen Gallagher 

Viidakkokirja

Kävimme katsomassa tamperelaisen Ahaa-teatterin 10.9.2013 ensi-iltaan tulleen ja Antti Mikkolan dramatisoiman ja ohjaaman Viidakkokirjan 6-vuotiaan poikani kanssa. Olemme käyneet Ahaa-teatterissa katsomassa muutamia esityksiä aikaisemminkin, ja tälläkään kertaa emme joutuneet pettymään. On ilahduttavaa kerta toisensa jälkeen huomata, miten teatteri suhtautuu perusteellisesti ja kunnianhimoisesti lastenteatterin tekemiseen. Näytelmä perustuu Kiplingin klassikkoromaaniin, jossa seurataan ihmisvanhemmistaan eroon joutuneen Mowgli-pojan kasvutarinaa viidakossa, susien poikana.

Viidakkokirjaa suositellaan yli 5-vuotiaille ja uskoisinkin, että kouluikäisille esitys antaisi paljon ajateltavaa. 6-vuotias oli vaikuttunut lavasteista, puvuista ja taidokkaista näyttelijänsuorituksista, mutta näytelmän teemat vierauden tunteesta ja itsenäistymisestä jäivät häneltä jännittävien ja nopeiden juonteenkäänteiden varjoon. Näytelmä vetosi kerroksellisuudellaan luultavasti myös aikuisyleisöön ja antoi ainakin itselleni paljon ajattelemisen aihetta: se voisi toimia koululuokassa innoittajana esimerkiksi adoptiota, perhesiteitä tai maahanmuuttoa käsitteleville keskusteluille.

Mowgli (Suvi Leppänen). Kuva Petri Kivinen.

Suvi Leppänen pienestä vauvasta nuoreksi mieheksi kasvavana Mowglina on ihastuttavaa katsottavaa. Muutkin hahmot ovat sulavuudessaan ja monipuolisuudessaan kiintymystä herättäviä. Väliaikoineen yhteensä puolitoista tuntia kestävä esitys pitää otteessaan alusta loppuun. Lavastus tuo yksikertaisuudessaan viidakon tunnelman koko teatterisaliin ja puvut muistuttavat toisinaan jopa taideteoksia. Harmittava tekijä poikani ja hänen samanikäisen ystävänsä mielestä oli usva, joka leijaili katsomoon koko esityksen ajan. Herkimmille esityksen seuraaminen saattaisikin olla usvakoneen takia vaikeaa. Myös kaksiosainen katsomo haittasi joissain kohdissa puheen kuuluvuutta.

Ahaa-teatteri saa meiltä täydet pisteet lämminhenkisestä henkilökunnastaan sekä itse teatteritiloista, joissa naulakotkin on asetettu lasten ulottuville. Ihanaa, että Tampereella on näin korkeatasoinen lasten ja nuorten oma teatteri!

Viidakkokirjan näytöksiä on näillä näkymin tiedossa vielä marraskuun 2013 alkuun. Tarkemmat esitysajat sekä lisätietoja näytelmästä löytyy sivuilta www.ahaateatteri.com

Näkötorni melkein meren rannalla

Upea retkikohde kaikille ulkoilusta ja luonnosta pitäville on Vehoniemen harju Kangasalla. Kullankeltaisessa sunnuntain syysauringossa kelpasi patikoida juurisilla poluilla, ihastella Roineen aaltoja ja kuvitella olevansa jossain kaukana, meren äärellä...

Lähdimme kotoa matkaan siinä luulossa, että ehtisimme metsäretkeilyn lomassa piipahtaa myös Vehoniemen automuseossa, mutta taas kerran suunnitelmat hieman muuttuivat. Metsäpoluilla oli niin mukavaa, että museo oli jo mennyt kiinni meidän saapuessa paikalle.

Onneksi, kulttuurinnälkää potevan äidin riemuksi, polun varrelta löytyi kyltti:

Kivikautinen asuinpaikka! Lapset eivät oikein jaksaneet innostua asiasta, vaikka kuinka yritin saada heidät vakuuttumaan paikan mystiikasta. Ihmeellistä, että juuri tällä paikalla oli kauan sitten hiihdellyt oravan nahkoihin pukeutuneita esi-isiämme.

Retkemme huipentui termospullolliseen kuumaa kaakaota Vehoniemen harjun huipulla sijaitsevan näkötornin juurella. 1920-luvulla rakennettu näkötorni on jo sinänsä nähtävyys ja 66 portaan kiipeäminen käy leikistä jopa alle kolmevuotiaalta.

Lapset olivat innoissaan, maisemissa silmä ja sielu lepäsivät. Ah, miten voikaan tää Suomen maa olla kaunis! Seuraavalla kerralla mennään sitten katsomaan niitä vanhoja autoja.

Vehoniemen automuseoon on vapaa pääsy ja se on avoinna huhtikuusta joulukuuhun. Syyskaudella museo on auki päivittäin klo 10-17. Lisätietoja www.automuseo.com
Näkötorni on auki jatkuvasti.

Salapoliisitarina

Viime aikoina kulttuurikartalle on ollut hieman hankalaa päästä töiden, opiskelujen  ja harrastusten alkamisen myötä. Nyt kun kaupungissa tapahtuu taas paljon kaikenlaista, on tehtävä valintoja ja päättäväisesti vain raivattava aikaa kalentereihin. Tavoitteenani olisi, että ehtisimme vaikkapa pari kertaa kuukaudessa tutustumaan johonkin kulttuuritapahtumaan tai -kohteeseen.

6-vuotias poikani on päässyt elämänsä aikana teatteriin muutamia kertoja ja suunnatessamme syksyn ensimmäiseen teatteriesitykseemme, hän tokaisikin, että teatterissa on hienointa kun valot aluksi sammuvat ja sitten ei yhtään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tampereen Työväen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteistyönä 7.9. ensi-iltansa ja samalla suomalaisen kantaesityksensä saanut Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist tarjoaakin lupaavan alun. Valojen sammuttua näyttämölle tanssahtelee kuusi salapoliisiksi pukeutunutta henkilöä, joista kolme esittäytyy rooliasut riisuttuaan parhaimmiksi kaveruksiksi Kalleksi, Andersiksi ja Eva-Lotaksi.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Työväen Teatteri

Iiristiina Varilon ohjauksessa tapahtumat etenevät ensin vauhdikkaasti kertojaäänen johdatellessa tarinaa. Näyttelijäntyö on yllättävän luontevaa siitäkin huolimatta, että aikuiset näyttelevät lapsia (vaikea ja usein vähän nolo taiteenlaji). Varsinkin Marika Heiskanen Kalle Blomkvistina on uskottava. Myös hauskat roolit poliisina sekä roistona tekevä Jerry Mikkelinen on yksi näytelmän kantavista voimista.

Mutta silti, hyvissä ajoin ennen puoliaikaa, huomaan vieressäni olevan 6-vuotiaan hämmennyksen. Hän ei enää jaksakaan keskittyä siihen, mitä näyttämöllä tapahtuu, vaan seuraa huolestuneena katsomon reunoilla hiippailevaa murtovarasta ja odottaa tämän ilmestymistä. Näyttämön tapahtumat menevät ohi ja niin menevät minultakin. Katsomossa ei ole aistittavissa suurta innostusta ja ainakin minua pitkästyttää. Kohtaukset tuntuvat liian pitkiltä, katsomo on hiljaa, ajatus harhailee lavasteissa, joiden visuaalisuus tuntui aluksi hienolta mahdollisuudelta, mutta jotka näyttävätkin näytelmän edetessä jämähtäneiltä...

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Työväen Teatteri

Teatteriin kannattaa mennä aina, siinäkin tapauksessa, ettei lopputulos aina saakaan sukkia pyörimään jaloissa. Poikani saattoi olla hieman liian nuori ymmärtämään salapoliisitarinan juonenkäänteitä. Minä taas saatan olla liian vanha iloitsemaan hauskoista kohtauksista jos kokonaisuus tylsistyttää. Joka tapauksessa menemme teatteriin taas heti kun mahdollista. Uskon, että lastenteatteriesitys voi olla kaikenikäisiä viihdyttävä ja ilahduttava kokemus. Kun kyselin pojaltani esityksen jälkeen, mitä mieltä hän oli, hän vain totesi että kaikki kohdat olivat parhaita.

Mitä tästä opimme: Viekää siis lapsenne teatteriin!

Tampereen Työväen Teatteri

Kesän viimeinen kotiseuturetki

Suomessa on valtava määrä pieniä ja vähän suurempiakin kulttuurihistoriaa esitteleviä museoita, joten mielenkiintoisia kohteita luulisi riittävän vaikka joka viikolle. Ongelmana on kuitenkin ajan puute: suurin osa museoista on auki ainoastaan kolmen tai neljän kesäkuukauden verran. Siinä vaiheessa kun ilmat eivät ole enää suotuisat mökkeilyyn ja rannalla loikoiluun, myös museot on laitettu talviteloille. Tämä on tietysti harmi, mutta syyt ymmärrän kyllä; vähäväkisessä maassamme ei kertakaikkiaan riitä museokävijöitä koko vuodeksi.

Ehdimme sentään vielä käydä katsastamassa kaksi mukavaa museokohdetta ennen elokuun loppua. Ensin suuntasimme Kuokkalan museoraitille Lempäälään ja sieltä Veturimuseoon Toijalaan.

 

Kuokkalan museoraitti

Kuokkalan museoraitti on jo itsessään hieno paikka ja tunnelma on kuin Vaahteranmäen Eemelin Kissankulmassa. Tampereelta tullessa automatkaan kannattaa varata puolisen tuntia.

Museoraitilla on useita museorakennuksia:

• Kauppamuseo (kauppatavaroita 30-50-luvuilta)
• Pajamuseo (ajoneuvovalmistajan työvälineitä)
• Kampaamo- ja parturimuseo (mm. sähköpermanenttikoneet 30-luvulta)
• Suutarimuseo
• Sotaveteraanien perinnekammari (esittelijänä aina pyhäpäivisin sotaveteraani)
• Tallukkamestarin tölli (vuosisadan vaihteen tarvekaluja)

Kauppamuseo ja parturimuseo (punainen talo)

Taisimme olla museoraitin kesän viimeiset vieraat, sillä kauppamuseota lukuunottamatta kaikki muut rakennukset olivat jo kiinni elokuun viimeisenä päivänä. Saimme käydä tutustumassa kaupan siirtomaatavaroita ja sota-ajan korviketuotteita notkuviin hyllyihin, mutta opastukselle emme enää ehtineet mukaan. Täytyykin palata paikalle jo vaikka sitten heti ensi toukokuussa. 6-vuotiasta poikaani kiinnostivat kaupan vanhat esineet ja uskon, että muissakin rakennuksissa olisi riittänyt ihmeteltävää.

Kauppamuseon aarreaitta

Kuokkalan museoraitille kannattaa siis ehdottomasti suunnata taas ensi kesänä, jolloin alueella järjestetään myös koko perheen tapahtumia ja markkinoita sekä opastuskierroksia lapsille ja aikuisille.

Museot ovat auki touko-elokuussa aina tiistaista sunnuntaihin klo 11-17. Pääsymaksu on aikuisilta 3,5 euroa ja lapsilta 1 euron. Pääsymaksu sisältää tunnin pituisen opastetun kierroksen.

Veturimuseo

Toijalan asemaa vastapäätä sijaitsevan veturimuseon luulisi olevan kaikkien koneita rakastavien pikkupoikien unelmapaikka. Valtavat höyry- ja dieselveturit olivat kyllä kieltämättä vaikuttava näky. Poikani oli innoissaan varsinkin saadessaan seurata veturien huoltotöitä...

Museossa on runsaasti tietoa kaikille junista kiinnostuneille. Kahden museovierailun sijoittaminen samalle aamupäivälle ei kuitenkaan (tietenkään) ole lasten kanssa se paras ratkaisu. Veturimuseon visiitti jäikin melko pintapuoliseksi, sillä nälkä ja väsymys verottivat osansa. Palaammekin varmasti paikan päälle jonain tulevista kesistä.

Veturimuseo sijaitsee 1870-luvulla rakennetussa veturitallissa. Lipunmyynti on vanhassa matkustajavaunussa.
Museo on avoinna kesäisin (1.6.-31.8. ) ja päivittäin klo 10-16. Aikuisilta lipun hinta on 5 euroa ja lapsilta (4-17 v.) 2 euroa.

Kirjahyllyn aarre

Pikku Pegasos – 400 kauneinta lastenrunoa

toim. Kaarina Helakisa, Suomi 1980

Vaikka arkena aikataulut ovat usein tiukilla, kirjoja voi onneksi lukea mihin vuorokauden aikaan tahansa ja vaikka ihan pieninä annoksina kerrallaan.

Pikku Pegasos – 400 kauneinta lastenrunoa on varmasti tuttu omasta lapsuudesta monelle 70- ja 80-luvuilla syntyneelle. Itse löysin kirjan jälleen parin vuosikymmenen jälkeen omien vanhempieni kirjahyllystä ja lapseni ihastuivat oitis riimitettyihin runoihin. Teoksesta on tehty jo useampia uusintapainoksia ja sitä on saatavilla ainakin Akateemisessa Kirjakaupassa.

Kaarina Helakisan toimittava ja Jori Svärdin kuvittama melkein 300-sivuinen runokokoelma sisältää perinteisiä kansanrunoja, loruja sekä yllättävän hyvin tähän päivään sopivia, hauskoja ja pohdiskeleviakin runoja. Jo parin kuukauden ajan olen lukenut lapsilleni joka ilta muutaman runon ennen nukkumaanmenoa. Lukiessani he katsovat minua hiljaa ja keskittyneinä eläytyen runojen maailmaan. Riimit ja kielikuvat rauhoittavat ja saattelevat heidät unten maille.

Miten herkullisia ajatuksia runoista voikaan syntyä:

Punaista teen mansikoista,

apilankukista ja omenoista,

punaisesta kynttilän pätkästä,

ja kerästä punaista villalankaa.

Vihreätä teen herneistä,

ruohosta ja päärynöistä,

vihreästä koivunlehdestä

ja kappaleesta vihreää naapurin aitaa.

(ote Ilse Saareksen runosta Pikku akan maalipurkit)

Runojen lukemisessa on hauskaa myös se, että riimittelyvaihde ikään kuin jää päälle. Lasteni pyynnöstä improvisoinkin heille vielä ennen iltasuukkoa omat runot, joihin keksin lennosta loppusointuja. Tuotokseni eivät totisesti ole painokelpoista materiaalia, mutta hyvää aivojumppaa kylläkin! Ja lorujahan voi itse keksiä vaikka loputtomiin. Lapsista on hirmu hauskaa saada vain leikitellä sanoilla ja keksiä niitä itse kuten tässä suomalaisessa kansanrunossa:

Ankuta, rankuta rillet ruu

setter vaaper viiper vuu.

Aamun kaamun setter kaamun

vinska poika kummin kam.

 

Haiharan elukat

Tampereen kaupungin kulttuuripalveluiden ylläpitämä Haiharan taidekeskus on vehreä keidas keskellä Itä-Tamperetta. 1800-luvulta peräisin oleva kartanomiljöö tarjoaa kesäisin hienot puitteet vaikka koko päivänkin retkelle. Taidekeskuksen päärakennuksessa ja tallissa voi käydä nauttimassa vaihtuvista näyttelyistä kesäkuusta syyskuuhun. Alueella järjestetään kesäisin myös lukuisia konsertteja, nukketeatteriesityksiä, taidetyöpajoja ja -kursseja. Idyllinen kahvila, leikkipuisto ja läheinen Kaukajärven uimaranta lisäävät alueen viihtyisyyttä.

Elokuun näyttely Eläin on keskuksen seitsemäs valtakunnallinen kutsunäyttely ja sen on kuratoinut vuoden 2013 nuori kuvataiteilija Jarno Vesala. Kolmenkymmenenneljän eri ammattitaiteilijan töistä koottu kokonaisuus käsittelee ikuisuusaihetta, eläimen ja ihmisen suhdetta. Vaikka näyttelyn tiedotteessa mainitaankin, että jotkut teokset saattavat jopa järkyttää, on näyttelyssä kuitenkin pääosin humoristinen ja kepeä, lapsillekin soveltuva ote. Anna Pekkalan perhesurmia käsittelevä installaatio Iltapuuro ei onnekseni avautunut 2- ja 6-vuotiaille lapsilleni varsinaisessa merkityksessään, vaan heille kelpasi selitys, että pöydän päälle ja lattialle tuupertuneet jättiläisnallet olivat syöneet liikaa puuroa...Teos olisi varmasti järkyttänytkin, ellei lattialla lojunut pistooli olisi jäänyt heiltä huomaamatta. Heikkohermoisimpien kannattaakin kurkata teosta ensin vaikka vain ovelta. Eeva Kaisa ja Timo Berryn kullatuista pikkuautoista ja kaiverretusta jalavasta rakennettu Kuoriainen jaksoi kiinnostaa lapsia. Omasta mielestäni huikeita olivat myös Marianne Kaustisen perhosaiheiset teokset.

Näyttely jatkuu kartanon pihapiirissä, jossa voi ihastella mm. Heli Hoffrenin ja Meri Westlinin Natural choice/Natural change -teoksen puissa roikkuvia valkoisia lammasmaisia otuksia. Jyri Pitkäsen Luontopolku-ääniteoksen toteuttamisessa ovat olleet mukana myös Omapolku ry:n nuoret.

Eläin-näyttelyyn ei ole sisäänpääsymaksua ja siihen ehtii käydä tutustumassa vielä 1.9. saakka. Aukioloajat: ti-su klo 12-18.

Haiharassa järjestetään myös lapsille näyttelyjen teemoja mukailevia parin tunnin maksuttomia taidetyöpajoja. Osallistuimme kuvataiteilija Leena Vainion ohjaamaan Elukka-työpajaan, jossa saimme yhdessä poikani kanssa askarrella kierrätysmateriaaleista oman mielikuvituselukkamme. Tällaisen kotona aika nihkeästi askarteluun suhtautuvan äidin olikin ihan hyvä päästä näkemään, millaista onnen tunnetta lapset kokevat käsillä tekemisestä ja vielä oman vanhemman seurassa!

Meidän kuusisilmäinen elukkamme.

Skeittailua

Poikani on innostunut skeittailusta, vaikka ei lautaa vielä omistakaan. Skeittailijoiden fanitukseen lienee syynä eräs teinitähti, jonka musiikkia meillä kuunnellaan päivittäin...Aamulehden menovinkeistä bongattu Skeittauksen kolmiottelu sai meidän perheen tänään liikkeelle vanhan kirjastotalon puistoon nauttimaan lämpimästä ja aurinkoisesta alkuillasta hyvän musiikin (kiitos Dj Arsi Fennica!) ja hienojen hyppyjen parissa.

Tapahtuma oli osa Tampereen Arkkitehtuuriviikon ohjelmaa ja Hukkatila ry:n Mitä jos...? -projektia. Hienoa, että tällaisia kaikenikäisiä viihdyttäviä ilmaistapahtumia on tarjolla!

Nykytaidetta Mäntässä

Olen jo vuosien ajan suunnitellut tutustumiskäyntiä Mäntän kuvataideviikoille ja viikonloppuna, sateen piiskatessa katuja, koitti vihdoin otollinen hetki. Tampereelta ajaa Mänttään reilussa tunnissa, joten pikkuväen päiväunet hoituvat kätevästi automatkan aikana.

Suomen merkittävimmäksi vuosittaiseksi nykytaiteen katselmukseksi tituleerattu Mäntän kuvataideviikot järjestetään aina kesä-elokuussa nelikerroksiseksi näyttelytilaksi remontoidussa entisessä teollisuusrakennuksessa Pekilossa, Mäntän keskustassa.

Paula Salmela, Virtaus.2012. Installaatio. Kuva: Heikki Vesterinen.

Kuvataideviikot juhlivat tänä vuonna 20-vuotista taivaltaan teemalla ”Unien kaupunki”. Näyttelyn kuraattori Jyrki Siukonen on koonnut näyttelyyn monipuolisen teoskokonaisuuden, jonka tutkimiseen vierähti meidän perheeltä melkein parisen tuntia. Lapset ja aikuiset viihtyivät mainiosti ja nyt kaksi ja puolivuotias tyttäreni hihkuu innosta kun mainitsenkin sanan ”näyttely”.

Kalle Mustonen, Trojan. 2011. Puu. Kuva: Heikki Vesterinen.

Lapset innostuvat nykytaiteesta varmaankin sen moniulotteisuuden ansiosta. Samassa tilassa voi olla liikkuvaa kuvaa, ääntä, maalauksia, hauskoja yksityiskohtia. Lapsille on tietysti tärkeää muistuttaa säännöllisesti siitä, ettei teoksiin saa koskea. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, miten keskittyneesti molemmat lapset jaksoivat katsoa näyttelyn alusta loppuun saakka. Asiaa varmasti auttoi se, että tutkiskelimme nimenomaan heitä kiinnostavia teoksia rauhassa ja jätimme osan teoksista vähemmälle huomiolle.

Riikka Keränen, Ja kaikki päivät tulevat. 2012. Matonkude, oksat kipsi. Kuva: Timo Nieminen.

Lasteni lempiteoksia olivat tässä näyttelyssä varsinkin:

• Erno Enkenbergin paperiset kaupunkipienoismallit teoksessa Valkoinen kohina, 2013 (valtavasti yksityiskohtia, hieno paperikaivinkone!)
• Riikka Keräsen lumiset oksat teoksessa Ja kaikki päivät tulevat, 2012 (Miten kesällä voi olla lunta?)
• Renja Leinon Happy hour, 2013 (värikkäässä videoteoksessa valtava määrä talitinttejä, jotka syövät puun oksilla roikkuvia talipalloja. Linnut olivat kuulemma niin ihania, että niitä olisi voinut katsella loputtomiin.)
• Sándor Vályn The Artist and Death, 2013 (mustavalkoinen mykkävideo, jossa luurankopukuinen kuolema häärii taiteilijan ympärillä. Viihdytti suuresti molempia lapsia.)
• Paula Salmelan Virtaus (Neonvihreitä, liikkuvia  valopalloja , joita voi yrittää ottaa kiinni)
• Kalle Mustosen Trojan, 2011 (valtava puinen legoukko)

Itseäni miellytti varsinkin Radoslaw Grytan Kuolemaan saakka (puunrunko, joka nousi koko rakennuksen läpi ensimmäisestä kerroksesta viimeiseen), Tom Engblomin Maahanmuuttaja ja  Johanna Lemettisen maalaukset. Upeita teoksia oli paljon, joten jäämme innolla odottamaan ensi vuotta.

Tämänvuotisille Mäntän kuvataideviikoille ehtii tutustua vielä 31.8. saakka. Näyttely on auki päivittäin klo 10-18. Lippujen hinnat ovat 12 euroa aikuisilta ja alle 16-vuotiaat lapset pääsevät vanhempien siivellä ilmaiseksi. Suosittelemme!