Salapoliisitarina

Viime aikoina kulttuurikartalle on ollut hieman hankalaa päästä töiden, opiskelujen  ja harrastusten alkamisen myötä. Nyt kun kaupungissa tapahtuu taas paljon kaikenlaista, on tehtävä valintoja ja päättäväisesti vain raivattava aikaa kalentereihin. Tavoitteenani olisi, että ehtisimme vaikkapa pari kertaa kuukaudessa tutustumaan johonkin kulttuuritapahtumaan tai -kohteeseen.

6-vuotias poikani on päässyt elämänsä aikana teatteriin muutamia kertoja ja suunnatessamme syksyn ensimmäiseen teatteriesitykseemme, hän tokaisikin, että teatterissa on hienointa kun valot aluksi sammuvat ja sitten ei yhtään tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Tampereen Työväen Teatterin ja Teatteri Siperian yhteistyönä 7.9. ensi-iltansa ja samalla suomalaisen kantaesityksensä saanut Astrid Lindgrenin Mestarietsivä Kalle Blomkvist tarjoaakin lupaavan alun. Valojen sammuttua näyttämölle tanssahtelee kuusi salapoliisiksi pukeutunutta henkilöä, joista kolme esittäytyy rooliasut riisuttuaan parhaimmiksi kaveruksiksi Kalleksi, Andersiksi ja Eva-Lotaksi.

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Työväen Teatteri

Iiristiina Varilon ohjauksessa tapahtumat etenevät ensin vauhdikkaasti kertojaäänen johdatellessa tarinaa. Näyttelijäntyö on yllättävän luontevaa siitäkin huolimatta, että aikuiset näyttelevät lapsia (vaikea ja usein vähän nolo taiteenlaji). Varsinkin Marika Heiskanen Kalle Blomkvistina on uskottava. Myös hauskat roolit poliisina sekä roistona tekevä Jerry Mikkelinen on yksi näytelmän kantavista voimista.

Mutta silti, hyvissä ajoin ennen puoliaikaa, huomaan vieressäni olevan 6-vuotiaan hämmennyksen. Hän ei enää jaksakaan keskittyä siihen, mitä näyttämöllä tapahtuu, vaan seuraa huolestuneena katsomon reunoilla hiippailevaa murtovarasta ja odottaa tämän ilmestymistä. Näyttämön tapahtumat menevät ohi ja niin menevät minultakin. Katsomossa ei ole aistittavissa suurta innostusta ja ainakin minua pitkästyttää. Kohtaukset tuntuvat liian pitkiltä, katsomo on hiljaa, ajatus harhailee lavasteissa, joiden visuaalisuus tuntui aluksi hienolta mahdollisuudelta, mutta jotka näyttävätkin näytelmän edetessä jämähtäneiltä...

Kuva: Harri Hinkka / Tampereen Työväen Teatteri

Teatteriin kannattaa mennä aina, siinäkin tapauksessa, ettei lopputulos aina saakaan sukkia pyörimään jaloissa. Poikani saattoi olla hieman liian nuori ymmärtämään salapoliisitarinan juonenkäänteitä. Minä taas saatan olla liian vanha iloitsemaan hauskoista kohtauksista jos kokonaisuus tylsistyttää. Joka tapauksessa menemme teatteriin taas heti kun mahdollista. Uskon, että lastenteatteriesitys voi olla kaikenikäisiä viihdyttävä ja ilahduttava kokemus. Kun kyselin pojaltani esityksen jälkeen, mitä mieltä hän oli, hän vain totesi että kaikki kohdat olivat parhaita.

Mitä tästä opimme: Viekää siis lapsenne teatteriin!

Tampereen Työväen Teatteri