Kirjahyllyn aarre

Pikku Pegasos – 400 kauneinta lastenrunoa

toim. Kaarina Helakisa, Suomi 1980

Vaikka arkena aikataulut ovat usein tiukilla, kirjoja voi onneksi lukea mihin vuorokauden aikaan tahansa ja vaikka ihan pieninä annoksina kerrallaan.

Pikku Pegasos – 400 kauneinta lastenrunoa on varmasti tuttu omasta lapsuudesta monelle 70- ja 80-luvuilla syntyneelle. Itse löysin kirjan jälleen parin vuosikymmenen jälkeen omien vanhempieni kirjahyllystä ja lapseni ihastuivat oitis riimitettyihin runoihin. Teoksesta on tehty jo useampia uusintapainoksia ja sitä on saatavilla ainakin Akateemisessa Kirjakaupassa.

Kaarina Helakisan toimittava ja Jori Svärdin kuvittama melkein 300-sivuinen runokokoelma sisältää perinteisiä kansanrunoja, loruja sekä yllättävän hyvin tähän päivään sopivia, hauskoja ja pohdiskeleviakin runoja. Jo parin kuukauden ajan olen lukenut lapsilleni joka ilta muutaman runon ennen nukkumaanmenoa. Lukiessani he katsovat minua hiljaa ja keskittyneinä eläytyen runojen maailmaan. Riimit ja kielikuvat rauhoittavat ja saattelevat heidät unten maille.

Miten herkullisia ajatuksia runoista voikaan syntyä:

Punaista teen mansikoista,

apilankukista ja omenoista,

punaisesta kynttilän pätkästä,

ja kerästä punaista villalankaa.

Vihreätä teen herneistä,

ruohosta ja päärynöistä,

vihreästä koivunlehdestä

ja kappaleesta vihreää naapurin aitaa.

(ote Ilse Saareksen runosta Pikku akan maalipurkit)

Runojen lukemisessa on hauskaa myös se, että riimittelyvaihde ikään kuin jää päälle. Lasteni pyynnöstä improvisoinkin heille vielä ennen iltasuukkoa omat runot, joihin keksin lennosta loppusointuja. Tuotokseni eivät totisesti ole painokelpoista materiaalia, mutta hyvää aivojumppaa kylläkin! Ja lorujahan voi itse keksiä vaikka loputtomiin. Lapsista on hirmu hauskaa saada vain leikitellä sanoilla ja keksiä niitä itse kuten tässä suomalaisessa kansanrunossa:

Ankuta, rankuta rillet ruu

setter vaaper viiper vuu.

Aamun kaamun setter kaamun

vinska poika kummin kam.

 

Haiharan elukat

Tampereen kaupungin kulttuuripalveluiden ylläpitämä Haiharan taidekeskus on vehreä keidas keskellä Itä-Tamperetta. 1800-luvulta peräisin oleva kartanomiljöö tarjoaa kesäisin hienot puitteet vaikka koko päivänkin retkelle. Taidekeskuksen päärakennuksessa ja tallissa voi käydä nauttimassa vaihtuvista näyttelyistä kesäkuusta syyskuuhun. Alueella järjestetään kesäisin myös lukuisia konsertteja, nukketeatteriesityksiä, taidetyöpajoja ja -kursseja. Idyllinen kahvila, leikkipuisto ja läheinen Kaukajärven uimaranta lisäävät alueen viihtyisyyttä.

Elokuun näyttely Eläin on keskuksen seitsemäs valtakunnallinen kutsunäyttely ja sen on kuratoinut vuoden 2013 nuori kuvataiteilija Jarno Vesala. Kolmenkymmenenneljän eri ammattitaiteilijan töistä koottu kokonaisuus käsittelee ikuisuusaihetta, eläimen ja ihmisen suhdetta. Vaikka näyttelyn tiedotteessa mainitaankin, että jotkut teokset saattavat jopa järkyttää, on näyttelyssä kuitenkin pääosin humoristinen ja kepeä, lapsillekin soveltuva ote. Anna Pekkalan perhesurmia käsittelevä installaatio Iltapuuro ei onnekseni avautunut 2- ja 6-vuotiaille lapsilleni varsinaisessa merkityksessään, vaan heille kelpasi selitys, että pöydän päälle ja lattialle tuupertuneet jättiläisnallet olivat syöneet liikaa puuroa...Teos olisi varmasti järkyttänytkin, ellei lattialla lojunut pistooli olisi jäänyt heiltä huomaamatta. Heikkohermoisimpien kannattaakin kurkata teosta ensin vaikka vain ovelta. Eeva Kaisa ja Timo Berryn kullatuista pikkuautoista ja kaiverretusta jalavasta rakennettu Kuoriainen jaksoi kiinnostaa lapsia. Omasta mielestäni huikeita olivat myös Marianne Kaustisen perhosaiheiset teokset.

Näyttely jatkuu kartanon pihapiirissä, jossa voi ihastella mm. Heli Hoffrenin ja Meri Westlinin Natural choice/Natural change -teoksen puissa roikkuvia valkoisia lammasmaisia otuksia. Jyri Pitkäsen Luontopolku-ääniteoksen toteuttamisessa ovat olleet mukana myös Omapolku ry:n nuoret.

Eläin-näyttelyyn ei ole sisäänpääsymaksua ja siihen ehtii käydä tutustumassa vielä 1.9. saakka. Aukioloajat: ti-su klo 12-18.

Haiharassa järjestetään myös lapsille näyttelyjen teemoja mukailevia parin tunnin maksuttomia taidetyöpajoja. Osallistuimme kuvataiteilija Leena Vainion ohjaamaan Elukka-työpajaan, jossa saimme yhdessä poikani kanssa askarrella kierrätysmateriaaleista oman mielikuvituselukkamme. Tällaisen kotona aika nihkeästi askarteluun suhtautuvan äidin olikin ihan hyvä päästä näkemään, millaista onnen tunnetta lapset kokevat käsillä tekemisestä ja vielä oman vanhemman seurassa!

Meidän kuusisilmäinen elukkamme.

Skeittailua

Poikani on innostunut skeittailusta, vaikka ei lautaa vielä omistakaan. Skeittailijoiden fanitukseen lienee syynä eräs teinitähti, jonka musiikkia meillä kuunnellaan päivittäin...Aamulehden menovinkeistä bongattu Skeittauksen kolmiottelu sai meidän perheen tänään liikkeelle vanhan kirjastotalon puistoon nauttimaan lämpimästä ja aurinkoisesta alkuillasta hyvän musiikin (kiitos Dj Arsi Fennica!) ja hienojen hyppyjen parissa.

Tapahtuma oli osa Tampereen Arkkitehtuuriviikon ohjelmaa ja Hukkatila ry:n Mitä jos...? -projektia. Hienoa, että tällaisia kaikenikäisiä viihdyttäviä ilmaistapahtumia on tarjolla!

Nykytaidetta Mäntässä

Olen jo vuosien ajan suunnitellut tutustumiskäyntiä Mäntän kuvataideviikoille ja viikonloppuna, sateen piiskatessa katuja, koitti vihdoin otollinen hetki. Tampereelta ajaa Mänttään reilussa tunnissa, joten pikkuväen päiväunet hoituvat kätevästi automatkan aikana.

Suomen merkittävimmäksi vuosittaiseksi nykytaiteen katselmukseksi tituleerattu Mäntän kuvataideviikot järjestetään aina kesä-elokuussa nelikerroksiseksi näyttelytilaksi remontoidussa entisessä teollisuusrakennuksessa Pekilossa, Mäntän keskustassa.

Paula Salmela, Virtaus.2012. Installaatio. Kuva: Heikki Vesterinen.

Kuvataideviikot juhlivat tänä vuonna 20-vuotista taivaltaan teemalla ”Unien kaupunki”. Näyttelyn kuraattori Jyrki Siukonen on koonnut näyttelyyn monipuolisen teoskokonaisuuden, jonka tutkimiseen vierähti meidän perheeltä melkein parisen tuntia. Lapset ja aikuiset viihtyivät mainiosti ja nyt kaksi ja puolivuotias tyttäreni hihkuu innosta kun mainitsenkin sanan ”näyttely”.

Kalle Mustonen, Trojan. 2011. Puu. Kuva: Heikki Vesterinen.

Lapset innostuvat nykytaiteesta varmaankin sen moniulotteisuuden ansiosta. Samassa tilassa voi olla liikkuvaa kuvaa, ääntä, maalauksia, hauskoja yksityiskohtia. Lapsille on tietysti tärkeää muistuttaa säännöllisesti siitä, ettei teoksiin saa koskea. Olen kuitenkin yllättynyt siitä, miten keskittyneesti molemmat lapset jaksoivat katsoa näyttelyn alusta loppuun saakka. Asiaa varmasti auttoi se, että tutkiskelimme nimenomaan heitä kiinnostavia teoksia rauhassa ja jätimme osan teoksista vähemmälle huomiolle.

Riikka Keränen, Ja kaikki päivät tulevat. 2012. Matonkude, oksat kipsi. Kuva: Timo Nieminen.

Lasteni lempiteoksia olivat tässä näyttelyssä varsinkin:

• Erno Enkenbergin paperiset kaupunkipienoismallit teoksessa Valkoinen kohina, 2013 (valtavasti yksityiskohtia, hieno paperikaivinkone!)
• Riikka Keräsen lumiset oksat teoksessa Ja kaikki päivät tulevat, 2012 (Miten kesällä voi olla lunta?)
• Renja Leinon Happy hour, 2013 (värikkäässä videoteoksessa valtava määrä talitinttejä, jotka syövät puun oksilla roikkuvia talipalloja. Linnut olivat kuulemma niin ihania, että niitä olisi voinut katsella loputtomiin.)
• Sándor Vályn The Artist and Death, 2013 (mustavalkoinen mykkävideo, jossa luurankopukuinen kuolema häärii taiteilijan ympärillä. Viihdytti suuresti molempia lapsia.)
• Paula Salmelan Virtaus (Neonvihreitä, liikkuvia  valopalloja , joita voi yrittää ottaa kiinni)
• Kalle Mustosen Trojan, 2011 (valtava puinen legoukko)

Itseäni miellytti varsinkin Radoslaw Grytan Kuolemaan saakka (puunrunko, joka nousi koko rakennuksen läpi ensimmäisestä kerroksesta viimeiseen), Tom Engblomin Maahanmuuttaja ja  Johanna Lemettisen maalaukset. Upeita teoksia oli paljon, joten jäämme innolla odottamaan ensi vuotta.

Tämänvuotisille Mäntän kuvataideviikoille ehtii tutustua vielä 31.8. saakka. Näyttely on auki päivittäin klo 10-18. Lippujen hinnat ovat 12 euroa aikuisilta ja alle 16-vuotiaat lapset pääsevät vanhempien siivellä ilmaiseksi. Suosittelemme!

Takaisin kulttuurikartalle!

Tämä blogi on syntynyt yksinkertaisesta oivalluksesta: Muutaman vuoden vanhemmuuteen opettelun jälkeen huomaan, että minullahan on yhä enemmän aikaa ajatella muutakin kuin arjen rutiinien sujuvuutta! Esikoiseni on nyt 6-vuotias esikoululainen ja kuopukseni täyttää kolmen kuukauden päästä kolme vuotta. Olemme yhä vapaampia liikkumaan korttelimme ulkopuolella ja tutkimaan niitä lukuisia mahdollisuuksia, joita kaupunkimme ympäristöineen meille tarjoaa.

Ennen lasteni syntymää olin aktiivinen kulttuurinharrastaja. Kävin usein teatterissa, konserteissa, keikoilla, näyttelyissä ja luin montaa kirjaa samanaikaisesti. Luonnollisesti vauva-aika muutti elämäni painopisteen kaupungilta kotiin ja iltamenoista lähiön leikkipuistoon.

Osallistuminen tapahtumiin, kirjojen lukeminen tai vaikka uuden levyn kuuntelu piristää kummasti koko perheen arkea. Kulttuurista nauttimiseen ei välttämättä tarvita senttiäkään rahaa eikä pitkiä lomia. Tärkeää on, että saa kurssin vaihdettua aina silloin tällöin kotisohvan ja Prisman väliltä vähän muuallekin. Nyt lapseni ovat siinä helposti innostuvassa ja uteliaassa iässä, että voimme lähteä hyvillä mielin tutkimaan lähiseutumme kulttuurikarttaa.

Pyrin kirjoittelemaan tänne säännöllisesti niistä erilaisista suurista ja pienistä kulttuurihetkistä, joita meidän perheessä on saatu kokea. Joukkoon sopii varmasti niin lastenkulttuuria kuin sellaisiakin reissuja, joita ei ole suunniteltu pelkästään lasten ehdoilla. Ja kulttuuriksi määrittelen kaiken sellaisen toiminnan, josta on saatu iloa, oivalluksia tai muuten vaan opittu vaikka jotain ihan pientä.

Katri